29.1.2014
Päätin tänään ottaa kirjoitusaiheekseni kiusaamisen.
Mistäkö kiusaaminen tulee? Voin olla melko varma, ettei kukaan osaa täysin vastata tähän, mutta muutamia syitä tulee varmasti jokaiselle mieleen: erilaisuus, kateus, turhautuminen. Erilaisuus voi olla ihmisten mielissä sitä, että tulet toisesta maasta, tai vaikka vain toiselta paikkakunnalta… Puhut toisenlaisella murteella, kuin mitä ”täkäläiset” puhuvat… Olet homo, lesbo, transu… Olet erivärinen kuin muut. Olet pyöreä. Olet langan laiha. Olet pitkä. Olet lyhyt. Sinulla on r – tai s -vika. Pukeudut eri tavalla kuin muut… Muutama pieni fakta tulee tässä vastaan. Olit mitä tahansa, olet ihminen, kuten jokainen meistä. Erilaisuus on rikkautta, jota ei voi tuhlata.
Kateuteen on miljoonia syitä. Asunto, perhe, ystävät, omaisuus, lemmikit… Aivan kaikki. Miksi sitten kateuden myötä ihmiset katkeroituvat toisilleen niin vietävästi? En tiedä. Enkä halua tietää. Kaikkea on tullut mietittyä näiden vuosien aikana. Olen kuitenkin aivan varma, että pienillä muutoksilla omaan asenteeseen saataisiin varmasti karsittua paljon pahaa pois.
Ja viimeisenä, ehkä joillekin vieraana asiana, mutta mitä pahempi olo ihmisellä on, sitä helpommin lähtee purkamaan oloaan toiseen ihmisen. Kun kotona ei kaikki ole hyvin, etkä pääse puhumaan kenenkään kanssa, alat vaistomaisesti tehdä toistenkin elämästä helvettiä.
Miksikö tämä aihealue? Koska se koskettaa jokaista. Olen aivan varma, että jokainen on saanut osakseen kiusaamista. Hyvin todennäköisesti kiusattuna. Oletko joskus nähnyt kiusaamistilanteen sivusta? Minäkin olen nähnyt. Mitäkö teit silloin? Minä menin heikomman vierelle ja nousin isoa laumaa vastaan. Kiusattu jätettiin sen jälkeen rauhaan, vaikka sainkin kuulla siitä monesti jälkeen päin. Minulle sen tuntemattoman tytön vointi oli tärkeämpi, kuin oudoksuvat katseet kaupungilla.
Nuorten psykiatrisella polilla käy päivittäin kymmeniä, ellei satoja nuoria. Osa istuu osastolla, istuu ehkä sängyllä ja tuijottaa ikkunasta ulos kyynel silmäkulmassaan. Heidät on ehkä muserrettu. Heitä on ehkä kiusattu. He ovat ehkä olleet valmiina luovuttamaan ja taistelevat nyt voitosta. He ovat todella ymmärtäneet, että tarvitsevat apua.
Miksikö halusin kirjoittaa tämän? Jos tämä teksti koskettaa edes yhtä ihmistä, joka kantaa ajatusta eteenpäin, ja kuulija taas seuraavalle… Se saattaa saada ihmiset oikeasti miettimään näitä asioita. Myös ne, jotka tätä pahaa aiheuttavat.
Mistäkö kiusaaminen tulee? Voin olla melko varma, ettei kukaan osaa täysin vastata tähän, mutta muutamia syitä tulee varmasti jokaiselle mieleen: erilaisuus, kateus, turhautuminen. Erilaisuus voi olla ihmisten mielissä sitä, että tulet toisesta maasta, tai vaikka vain toiselta paikkakunnalta… Puhut toisenlaisella murteella, kuin mitä ”täkäläiset” puhuvat… Olet homo, lesbo, transu… Olet erivärinen kuin muut. Olet pyöreä. Olet langan laiha. Olet pitkä. Olet lyhyt. Sinulla on r – tai s -vika. Pukeudut eri tavalla kuin muut… Muutama pieni fakta tulee tässä vastaan. Olit mitä tahansa, olet ihminen, kuten jokainen meistä. Erilaisuus on rikkautta, jota ei voi tuhlata.
Kateuteen on miljoonia syitä. Asunto, perhe, ystävät, omaisuus, lemmikit… Aivan kaikki. Miksi sitten kateuden myötä ihmiset katkeroituvat toisilleen niin vietävästi? En tiedä. Enkä halua tietää. Kaikkea on tullut mietittyä näiden vuosien aikana. Olen kuitenkin aivan varma, että pienillä muutoksilla omaan asenteeseen saataisiin varmasti karsittua paljon pahaa pois.
Ja viimeisenä, ehkä joillekin vieraana asiana, mutta mitä pahempi olo ihmisellä on, sitä helpommin lähtee purkamaan oloaan toiseen ihmisen. Kun kotona ei kaikki ole hyvin, etkä pääse puhumaan kenenkään kanssa, alat vaistomaisesti tehdä toistenkin elämästä helvettiä.
Miksikö tämä aihealue? Koska se koskettaa jokaista. Olen aivan varma, että jokainen on saanut osakseen kiusaamista. Hyvin todennäköisesti kiusattuna. Oletko joskus nähnyt kiusaamistilanteen sivusta? Minäkin olen nähnyt. Mitäkö teit silloin? Minä menin heikomman vierelle ja nousin isoa laumaa vastaan. Kiusattu jätettiin sen jälkeen rauhaan, vaikka sainkin kuulla siitä monesti jälkeen päin. Minulle sen tuntemattoman tytön vointi oli tärkeämpi, kuin oudoksuvat katseet kaupungilla.
Nuorten psykiatrisella polilla käy päivittäin kymmeniä, ellei satoja nuoria. Osa istuu osastolla, istuu ehkä sängyllä ja tuijottaa ikkunasta ulos kyynel silmäkulmassaan. Heidät on ehkä muserrettu. Heitä on ehkä kiusattu. He ovat ehkä olleet valmiina luovuttamaan ja taistelevat nyt voitosta. He ovat todella ymmärtäneet, että tarvitsevat apua.
Miksikö halusin kirjoittaa tämän? Jos tämä teksti koskettaa edes yhtä ihmistä, joka kantaa ajatusta eteenpäin, ja kuulija taas seuraavalle… Se saattaa saada ihmiset oikeasti miettimään näitä asioita. Myös ne, jotka tätä pahaa aiheuttavat.
8.1.2014
Joo... Kirjoitan taas hiljaisen mietteen ja avun huudon
yksinäisten puolesta. Kun istun tässä. Lappeenrannassa. Kotona. Huoneessani.
Katselen seiniä ympärilläni, kuulen musiikin kauniina sointina korvissani ja
tunnen rauhan koko kehossani. Silti joka päivä tunnen ja koen pienen palan
menneisyyttä. Jokin pienikin asia saattaa äkkiä muistuttaa siitä mitä joskus on
tapahtunut. Sen myötä herää järjetön määrä kysymyksiä. Miksi ihmiset tekevät
toisilleen niin paljon pahaa? Onko joillakin asiat oikeasti niin hyvin, että
voi kaikessa rauhassa lähteä tuhoamaan toisten itsetuntoa? Tai onko pakollinen
riidan haastaminen jotenkin omaa pahaa oloa helpottavaa?
Mietin vastausta ensimmäiseen kysymykseen. Tosiasia on, että jokainen, joka täällä aiheuttaa pahaa toiselle, tavalla tai toiselle... Jostakin se ongelma on saanut alkunsa. Jostakin se paha olo on sille purkajallekin tullut. Onko se menneisyyden trauma? Tai pelko... Jokin hiljainen asia jota et näe kun kuljet täällä sokkona miettien onko elämällä oikeasti arvoa... On sillä. Ja paljon. Saatat vain satuttamalla muita ajaa sekä itsesi, että jonkun toisen syvälle suohon.
Itsetunto on se, joka pitää meidät ihmisenä. Määrää minä -kuvan ja kertoo mitä todella olemme, mistä tulemme ja mikä on paikkamme täällä. Tuhoamalla jonkun itsetuntoa, tuhoat samalla koko ihmisen sielua ja sisintä.
Vissi ero on kuitenkin sodassa, jossa molemmat hyökkäilevät toistensa kimppuun henkisellä herjalla tai vielä pahempaa… Kohottamalla kätensä fyysisesti toista vastaan. Näissä tilanteissa on turha etsiä vain yhtä syylistä, heitä on aina useampi. Vähintään 2. Tämä on tilanne, jossa toista on helppo lähteä provosoimaan taisteluun. On kuitenkin oma päätöksesi, jatkatko sotaa vai yritätkö sovitella, tarjoatko sovintoa? Hyvää vaihtoehtoa molemmille?
Tämän tekstin saatoin maailmaan vain sen pohjalta, mitä viime päivien… Ei.. Kuukausien aikana on tapahtunut. Mitä olen sivusta nähnyt… Seurannut ihmisten pelkotiloja, vihamielisyyttä, pahaa oloa, avunhuutoa… Mitä voimme nyt tehdä toisin… Miettiä, kun sanot jotakin, joka tulee kiukunpuuskan, suuttumuksen tai vihan myötä, miltä se kuulostaisi omiin korviisi… Jos se ihminen, jolle sen aiot sanoa, sanoisikin sen sinulle? Kestäisitkö sen? Tuntuisiko se pahalta? Sitäkö oikeasti haluat?
Tiedän, että täällä on varmasti muutama, jotka nyt lukevat tätä: Tuntevat ahdingon.. Sen saman mitä tunnen joka päivä, kun katson ihmisten henkistä pahaa oloa. Sitä helvettiä, jota kenenkään ei tarvitsisi käydä yksin läpi. Ihmisiä… Jotka tukahduttavat pahaa oloa ja pysyvät niin kauan kuoressaan, ennen kuin joku uskaltaa astua esiin ja kaivaa sen pahan olon esille.
Hiljaisia esimerkkejä… Mietteitä. Moni ajattelee, että tämä on vain nuorten ongelma, mutta valitettavasti tätä näkee moni varmasti myös työelämässä. Kenties jopa vapaa-ajalla.
Olen puhunut.
Mietin vastausta ensimmäiseen kysymykseen. Tosiasia on, että jokainen, joka täällä aiheuttaa pahaa toiselle, tavalla tai toiselle... Jostakin se ongelma on saanut alkunsa. Jostakin se paha olo on sille purkajallekin tullut. Onko se menneisyyden trauma? Tai pelko... Jokin hiljainen asia jota et näe kun kuljet täällä sokkona miettien onko elämällä oikeasti arvoa... On sillä. Ja paljon. Saatat vain satuttamalla muita ajaa sekä itsesi, että jonkun toisen syvälle suohon.
Itsetunto on se, joka pitää meidät ihmisenä. Määrää minä -kuvan ja kertoo mitä todella olemme, mistä tulemme ja mikä on paikkamme täällä. Tuhoamalla jonkun itsetuntoa, tuhoat samalla koko ihmisen sielua ja sisintä.
Vissi ero on kuitenkin sodassa, jossa molemmat hyökkäilevät toistensa kimppuun henkisellä herjalla tai vielä pahempaa… Kohottamalla kätensä fyysisesti toista vastaan. Näissä tilanteissa on turha etsiä vain yhtä syylistä, heitä on aina useampi. Vähintään 2. Tämä on tilanne, jossa toista on helppo lähteä provosoimaan taisteluun. On kuitenkin oma päätöksesi, jatkatko sotaa vai yritätkö sovitella, tarjoatko sovintoa? Hyvää vaihtoehtoa molemmille?
Tämän tekstin saatoin maailmaan vain sen pohjalta, mitä viime päivien… Ei.. Kuukausien aikana on tapahtunut. Mitä olen sivusta nähnyt… Seurannut ihmisten pelkotiloja, vihamielisyyttä, pahaa oloa, avunhuutoa… Mitä voimme nyt tehdä toisin… Miettiä, kun sanot jotakin, joka tulee kiukunpuuskan, suuttumuksen tai vihan myötä, miltä se kuulostaisi omiin korviisi… Jos se ihminen, jolle sen aiot sanoa, sanoisikin sen sinulle? Kestäisitkö sen? Tuntuisiko se pahalta? Sitäkö oikeasti haluat?
Tiedän, että täällä on varmasti muutama, jotka nyt lukevat tätä: Tuntevat ahdingon.. Sen saman mitä tunnen joka päivä, kun katson ihmisten henkistä pahaa oloa. Sitä helvettiä, jota kenenkään ei tarvitsisi käydä yksin läpi. Ihmisiä… Jotka tukahduttavat pahaa oloa ja pysyvät niin kauan kuoressaan, ennen kuin joku uskaltaa astua esiin ja kaivaa sen pahan olon esille.
Hiljaisia esimerkkejä… Mietteitä. Moni ajattelee, että tämä on vain nuorten ongelma, mutta valitettavasti tätä näkee moni varmasti myös työelämässä. Kenties jopa vapaa-ajalla.
Olen puhunut.
7.12.2013
Hirmuisesti tekee mieli kirjoittaa. En oikein itsekään tiedä
miksi. Ehkä se juttu avautuu tässä tekstin aikana.
Joka aamu herätessäni näen monta syytä olla täällä ja hymyillä vaikka sataisi mummoja taivaalta. Niiden yhdenkin asian menettäminen satuttaisi jo aivan järjettömästi. Entä useamman? En uskalla edes arvata, enkä sitä halua nähdä. Vaikeita päätöksiä on joskus vain tehtävä, ja tässä on nyt yksi sellainen. Aihe kokoajan pinnalla, kunnes kuulen lisää. On tässä parin vuoden aikana kyllä paljon koettukin.
Ystävät ovat joka tapauksessa olleet tukenani kokoajan. Niin moni lähestyy minua kysyen, miksi jaksan tarjota aina olkapääni apua tarvitsevalle? Kerron teille nyt muutaman faktan tästäkin aiheesta. Elämääni saapui ihminen, joka käski tietämättään minun kohdata elämän tiettyjä tosiasioita. Hänen myötään tajusin, etten voi kantaa harteillani kaikkien ihmisten ongelmia. En ansaitse sitä kohtelua, että autan ihmistä hädässä, jonka jälkeen minua kohdellaan kuin paskaa. Olkapääni on niitä varten, jotka antavat omansa kun sitä oikeasti tarvitsen. Ystävät ovat ne, joiden edessä seison suojamuurina, kun sitä paskaa sataa. Ja kun oikeasti etsin raiteen, jolla en huomioi selkään puukottajia, muuttui elämäni kerta heitolla.
Tämä ei suinkaan ole ainoa asia, mitä olen oppinut. Opin myös sen, että tunteiden patoaminen on pelkoa vahvempaa. Ja mitä pidempää kiertelen tosiasioita, sitä varmemmin makaan myöhemmin syvässä suossa josta on vaikea nousta ylös. Puhuminen on ensimmäinen keino lähteä selvittämään asioita. Näistä oppineena, on yhä ihmisiä jotka aloittavat järjettömän raivoamisen pienistäkin asioista ja polkevat jalkaansa oman mielipiteensä puolesta, vaikka olisivat kuitenkin väärässä. Tässä kohtaakin on vain sinun oltava vahvempi ja käännettävä huudolle selkä ja otettava ohjat sanoin. Teet näin itsestäsi vahvemman.
Ja aivan yllättäen olen tilanteessa, jossa minulle satelee kysymyksiä. Ne kysymykset ovat paperilla, ehkä päiväkirjassa, seinillä, piirroksissa, musiikissa… On niin paljon asioita, joihin haluaisin juuri nyt vastata. Mutten ehkä vain osaa, tai sitten en edes halua? Ei. Kyllä minä haluan. Ja itselläni on jo vastaus. Tuuli kuiskaa sitä aina korvaani kun kävelen kylmillä kaduilla kädet takkini taskuissa. Jokainen arpi muistuttaa, että mennyt oli vain totta. Jokainen polttava kyynel poskellani muistuttaa todellisesta elämästä ja siitä, että täällä jokainen tuntee jotakin. Mutta huominen, on asia, joka voi muuttaa kaiken. Huominen on aina uusi. Voit itse vaikuttaa mitä teet. Mihin johdatat kaiken tämän? Elämäsi. Mitä teet sen kanssa? Mihin se sinut vie ja kuka vierelläsi kulkee? Ketä oikeasti rakastat? Minulla on vastaukset jo moneen, mutta tärkeimpiä puuttuu ennen kuin palapeli on koottu. Seuraava projektinikin on ihan vain kynää ja paperia. Tuoko se seitten tekstiä vai muuten vain väriä, en tiedä. Sekin on aivan itsestäni kiinni. Näissä tyhjän kuuloisissa lauseissa on nyt niin paljon tunneta ja mietettä, etten edes itse käsitä sitä. Tulihan kirjotettua.
Joka aamu herätessäni näen monta syytä olla täällä ja hymyillä vaikka sataisi mummoja taivaalta. Niiden yhdenkin asian menettäminen satuttaisi jo aivan järjettömästi. Entä useamman? En uskalla edes arvata, enkä sitä halua nähdä. Vaikeita päätöksiä on joskus vain tehtävä, ja tässä on nyt yksi sellainen. Aihe kokoajan pinnalla, kunnes kuulen lisää. On tässä parin vuoden aikana kyllä paljon koettukin.
Ystävät ovat joka tapauksessa olleet tukenani kokoajan. Niin moni lähestyy minua kysyen, miksi jaksan tarjota aina olkapääni apua tarvitsevalle? Kerron teille nyt muutaman faktan tästäkin aiheesta. Elämääni saapui ihminen, joka käski tietämättään minun kohdata elämän tiettyjä tosiasioita. Hänen myötään tajusin, etten voi kantaa harteillani kaikkien ihmisten ongelmia. En ansaitse sitä kohtelua, että autan ihmistä hädässä, jonka jälkeen minua kohdellaan kuin paskaa. Olkapääni on niitä varten, jotka antavat omansa kun sitä oikeasti tarvitsen. Ystävät ovat ne, joiden edessä seison suojamuurina, kun sitä paskaa sataa. Ja kun oikeasti etsin raiteen, jolla en huomioi selkään puukottajia, muuttui elämäni kerta heitolla.
Tämä ei suinkaan ole ainoa asia, mitä olen oppinut. Opin myös sen, että tunteiden patoaminen on pelkoa vahvempaa. Ja mitä pidempää kiertelen tosiasioita, sitä varmemmin makaan myöhemmin syvässä suossa josta on vaikea nousta ylös. Puhuminen on ensimmäinen keino lähteä selvittämään asioita. Näistä oppineena, on yhä ihmisiä jotka aloittavat järjettömän raivoamisen pienistäkin asioista ja polkevat jalkaansa oman mielipiteensä puolesta, vaikka olisivat kuitenkin väärässä. Tässä kohtaakin on vain sinun oltava vahvempi ja käännettävä huudolle selkä ja otettava ohjat sanoin. Teet näin itsestäsi vahvemman.
Ja aivan yllättäen olen tilanteessa, jossa minulle satelee kysymyksiä. Ne kysymykset ovat paperilla, ehkä päiväkirjassa, seinillä, piirroksissa, musiikissa… On niin paljon asioita, joihin haluaisin juuri nyt vastata. Mutten ehkä vain osaa, tai sitten en edes halua? Ei. Kyllä minä haluan. Ja itselläni on jo vastaus. Tuuli kuiskaa sitä aina korvaani kun kävelen kylmillä kaduilla kädet takkini taskuissa. Jokainen arpi muistuttaa, että mennyt oli vain totta. Jokainen polttava kyynel poskellani muistuttaa todellisesta elämästä ja siitä, että täällä jokainen tuntee jotakin. Mutta huominen, on asia, joka voi muuttaa kaiken. Huominen on aina uusi. Voit itse vaikuttaa mitä teet. Mihin johdatat kaiken tämän? Elämäsi. Mitä teet sen kanssa? Mihin se sinut vie ja kuka vierelläsi kulkee? Ketä oikeasti rakastat? Minulla on vastaukset jo moneen, mutta tärkeimpiä puuttuu ennen kuin palapeli on koottu. Seuraava projektinikin on ihan vain kynää ja paperia. Tuoko se seitten tekstiä vai muuten vain väriä, en tiedä. Sekin on aivan itsestäni kiinni. Näissä tyhjän kuuloisissa lauseissa on nyt niin paljon tunneta ja mietettä, etten edes itse käsitä sitä. Tulihan kirjotettua.
20.11.2013
Maailmassa paistaa taas aurinko. Hiljaisen synkkyyden ja
sateenkin keskellä on katsottava aina sitä reittiä, joka näyttää kohtalaiselta
kulkea. Jos kuljet helpointa reittiä, petyt varmasti jossakin välissä, kun
tajuat, ettei saavutuksillasi ole mitään mieltä. Jos valitset vaikeimman
reitin, voit sen lopussa taputtaa itsellesi, kun siitä olet suoriutunut. Jos
valitset keskiverto reitin, olet vielä senkin tien päässä yhtenä kappaleena.
Mitä enemmän taistelet tunteidesi kanssa tässä maailmassa, sitä varmemmin löydät
itsesi vielä sotkusta, jota ei koskaan saa selväksi. On paljon järkevämpää
kuunnella omatuntoaan ja seurata sen ääntä. Maailmassa on tosi asioita, joita
yksikään ihminen ei voi sivuuttaa. Joskus oman reitin kulkeminen satuttaa
varmasti jotakuta toista. Ei ole olemassa ihmistä, joka ei elämänsä aikana
olisi tehnyt virheitä. Oman reittini virhe oli, etten tajunnut olevani ihminen,
ennen kuin olin jo ylittänyt puolivälin. Olen varma, että löydän paikan jonne
kuulun, paikan jossa mikään ei ehkä ole täydellistä, mutta voin itse vaikuttaa
sen muutoksiin. Se onkin sitten se sateenkaarilandia. Virheistä pitää oppia.
Jos aina vain syyttää jota kuta, eikä osaa antaa anteeksi tai periksi missään
asiassa, kuolee aivan varmasti paikoilleen. Siinä vaiheessa voit vain itse
katsoa peiliin ja kysyä mitä tuli tehtyä? Miksi olen tässä tilanteessa ja mitä
teen ensi kerralla toisella tavalla. Vuodatan loppuelämäni ajan aivan varmasti
perkeleitä siinä missä tähänkin asti, mutta miten väritän polkuni nyt, se on
todellakin vain itsestäni kiinni. Tiedän täällä kulkevan ihmisiä, kaltaisiani.
Niitä, jotka näkevät pieniä asioita… Niitä asioita, joilla on väliä. Niitä
joita muut eivät näe. Niiden ihmisten kanssa kommunikoinnissa en tarvitse
sanoja. Ja niiden ihmisten keskuudessa nämäkin lauseet kuulostavat musiikilta
ja he kuulevat aivan varmasti ääneni näissä sanoissa.
Sitten päästään aiheeseen nimeltä facebook. Pidin joskus kesällä fb lakon viikon ajan. Ai että mikä onnen määrä sillä välin tuli, ja miten vähän täällä loppupeleissä nykyään istun. Suosittelen kokeilemaan. Ihan niin kuin vain jos joku ei tiennyt, että ne ihmiset siellä koneen toisella puolella ovat oikeasti olemassa. Ei ole mikään syy, että olen yksinäinen. Ne, joiden kanssa siellä koneella pälpätät, näkevät sinua varmasti livenäkin enemmän kuin mielellään. Ei tämä netti sinun maailmaasi paranna, pahentaa vain jos sekoitat sen todelliseen maailmaan.
Ystävät hyvät. Ne, jotka tuntevat tämän tekstin jälkeen jonkin tunteen. (Oli se sitten rakkaus, huoli, luottamus, lojaalisuus, oikeudenmukaisuus, vahvuus, pettymys, pelko, ylpeys, epävarmuus… ) Toivon, että ymmärrätte maailman painon. Sen, ettei tänne olla tultu voittamaan mitalia tai pokaalia. Tosi asia on, että olemme kaikki tulleet tänne kuolemaan, mutta mitä jätätte seuraaville sukupolville, on aivan teistä itsestänne kiinni. Jätättekö nimenne tänne hyvässä vai pahassa? Elätte vain kerran. Eläkää se niin, ettei teidän tarvitse viimeisellä matkalla epäillä mitään. Oma tieni kulkee tässä. Siinä missä nyt astelen. Ja jälleen… Omissa ihanissa kengissäni. Kiitos niille, jotka jaksatte lukea tämän. Kiitos kommentoijille ja tykkääjille. Muistakaa, ettei kukaan ole täällä yksin.
Olen puhunut. Rakastan teitä. <3
Sitten päästään aiheeseen nimeltä facebook. Pidin joskus kesällä fb lakon viikon ajan. Ai että mikä onnen määrä sillä välin tuli, ja miten vähän täällä loppupeleissä nykyään istun. Suosittelen kokeilemaan. Ihan niin kuin vain jos joku ei tiennyt, että ne ihmiset siellä koneen toisella puolella ovat oikeasti olemassa. Ei ole mikään syy, että olen yksinäinen. Ne, joiden kanssa siellä koneella pälpätät, näkevät sinua varmasti livenäkin enemmän kuin mielellään. Ei tämä netti sinun maailmaasi paranna, pahentaa vain jos sekoitat sen todelliseen maailmaan.
Ystävät hyvät. Ne, jotka tuntevat tämän tekstin jälkeen jonkin tunteen. (Oli se sitten rakkaus, huoli, luottamus, lojaalisuus, oikeudenmukaisuus, vahvuus, pettymys, pelko, ylpeys, epävarmuus… ) Toivon, että ymmärrätte maailman painon. Sen, ettei tänne olla tultu voittamaan mitalia tai pokaalia. Tosi asia on, että olemme kaikki tulleet tänne kuolemaan, mutta mitä jätätte seuraaville sukupolville, on aivan teistä itsestänne kiinni. Jätättekö nimenne tänne hyvässä vai pahassa? Elätte vain kerran. Eläkää se niin, ettei teidän tarvitse viimeisellä matkalla epäillä mitään. Oma tieni kulkee tässä. Siinä missä nyt astelen. Ja jälleen… Omissa ihanissa kengissäni. Kiitos niille, jotka jaksatte lukea tämän. Kiitos kommentoijille ja tykkääjille. Muistakaa, ettei kukaan ole täällä yksin.
Olen puhunut. Rakastan teitä. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti